Lapsena kuolemanleirillä

- Kun siitä kasarmin aidan takaa kuletettiin naisia vartiat vierellä, rohkeimmat kyselivät, mihin niitä viedään, niin ne vartiat vastasivat, "että saippua tehtaalle työhön", vaan pienen ajan päästä kuului konekiväärin papatus, niin siinä selkesi se saippuatehdas. Äidilleni se oli ihan hirveää, hän painoi kädet korvilleen ja valitti ääneen "ai jai ai jai", kuvailee Helmi Helander Hennalan vankileirin elämää toukokuun alussa 1918.

   Helmi Helander syntyi Hyvinkäällä 1910. Helmin isä oli kirvesmies ja äiti kotona kolmen lapsensa kanssa. Punakaartin viestinviejänä toiminut isä päätti viedä perheensä turvaan, kun saksalaiset valtasivat Hyvinkään huhtikuun puolivälissä 1918. Perhe lähti pakomatkalle Riihimäen asemalta, mutta valkoiset katkaisivat radan ja Helmi perheineen joutui pakenemaan hevoskyydillä kohti Lahtea. Hollolassa saksalaiset sotilaat saartoivat pakolaiset ja perhe joutui Fellmannin kentälle 30 000 muun vangin kanssa.

  Helmi Helanderin muistelmista käy ilmi, että leiri ei todellakaan ollut humanitäärisin periaattein toimiva pakolaisleiri (kuten mm. Hans Kalmin elämäkerrassa väitetään). Vangeille ei annettu ruokaa, eikä edes vettä saanut hakea läheisestä Vesijärvestä kuin yhden kerran koko leiritysaikana. Useita päiviä janoa ja nälkää kärsineet pakolaiset marssitettiin lopulta Hennalaan. Kaupunkiin oli tullut apua muualtakin kuin Saksasta.
 
   - Muistan, kun oltiin siinä rivissä jo lähdössä, niin yksi hoitaja siinä ojan penkalla sito miehen jalkaa, liekö jo haavottunut tai hiertynyt sillä marssimatkalla. Siihen ajoi ratsulla valkokaartilainen, sivalsi ratsupiiskalla tätä sairaanhoitajaa kasvoihin, punanen verinen pauko jäi kasvoihin. Tämä hoitaja sanoi "olen tullut ruotsista tänne tekemään laupeuden työtä enkä olisi uskonut, että Suomen valkoset näin kohtelee, että lyö", muistelee Helander.

  Vaikka Fellmannin pellon tungoksesta pois pääsy olikin helpotus pikku-Helmille, Hennalassa odotti suurempi järkytys. Kasarmilla aiemmin majailleiden venäläisten, punaisten ja valkoisten sotilaiden arvoasteikolla viikkosiivous ei ollut kärkipäässä. Näky oli sen mukainen.

   - Se kasarmi, johon jouduimme, oli ihan kauheassa siivossa, virtsaa ja ulostetta joka puolella, siihen olis täytynyt istua ja laskea jotenkin nukkumaan. Sen kasarmin pihassa kasvoi isoja kuusia, vanhin veljeni yritti kiivetä puuhun, että olis taittanut muutaman oksan alle, mutta vartia tuli heti ja huusi "äläs poika mää sinne, taikka ammun", Helander kirjaa.

         Isä tuli luurankona

   Hennalan vangit ovat usein muistelmissaan maininneet vankileirin suolaisen kalapalan ja vihneisen leipämurikan, mutta ensimmäisien päivien kaaoksessa vangit eivät saaneet edes niitä. Vain Launeen lähteen veden raikkautta ja riittävyyttä on kiitelty. Helmi Helanderin mukaan lapsia sentään muistettiin, kerran.

   - Ruokaa ei saatu kun yhden kerran koko aikana, me lapset, ei aikuiset. Kenttäkeittiössä puumelalla sekoteltiin ruisjauhoja, ei ehtinyt kiehua edes kun kauhallinen pistettiin lautaselle, siitä reunasta ryypättiin ilman mitään lusikoita tai tiskauksia.

   Virallisen historiankirjoituksen mukaan kaikki lapset äiteineen lähetettiin kotimatkalle heti Fellmannin kentältä. Tosiasiassa edes Hennalan kasarmilla ei turhia kiirehditty lasten kotiuttamisessa kuolemanleiriltä.

   - Kyllä siinä kului useita päiviä, meitä alettiin käyttää jossain eri talossa kuulusteltavana, mitä pahaa äiti olisi tehnyt tai ottanut osaa, mutta ei äiti ollut osallistunut mihinkään. Monien kuulustelujen jälkeen tuli päätös, että päästään kotia.

   -Niin isää ei nähty sen jälkeen kun sinne Hennalan kasarmille siirrettiin, jouluksi hän sieltä vankileiriltä kotia pääsi sellaisena luurankona.

   Muistelmissaan Helmi Helander kertoo, kuinka koko isän sisarusparvi kuoli vankileirillä tai kidutettiin kuoliaaksi Tuuloksessa. Hän ihmettelee sanontaa ajan parantamisesta. Hän ei koe parantuneensa.

Lähde: Helmi Helanderin muistelmat, Kansan arkisto

  

 

                             Piikkilangan alta pakoon

Kaikkia leirille joutuneita piikkilangat eivät pidelleet. Nurmijärveläinen Karl Meri joutui antautumaan saksalaisille Vesalassa 1. toukokuuta 1918 ja päätyi Fellmannin kentälle kymmenien tuhansien muiden kanssa. Saksalaiset sotilaat tyhjensivät vankien taskut tottuneesti.
   "Niin se tuli ja sivusi minun taskuni. No, minulla oli taskussani rahapussi ja semmonen säämiskäinen pitkä pussi. Sanottiin isäntäpussiksi, jonka sai kääntää. Se otti sen sitten. Löysi sen taskusta ja ravisti sen sitten käteensä. Siellä oli 16 hopearahaa, kaksi markan rahaa ja muistorahoja oli aika paljon. Ai kun se tuli iloisen näköiseksi.'Niks bolshevik', sanoi. Tarkoitti, ettei se ole bolsevikkien rahaa."
   Meren mukaan vangeille ei annettu ensimmäisen viiden vuorokauden aikana lainkaan ruokaa. Sen jälkeen vangit saivat silakoita ja palan leipää. Suuri kenttä oli niin täynnä, että vangit eivät mahtuneet edes pitkälleen.
  Pian vangit kuljetettiin Hennalan kasarmeille. Karl Meri lyöttäytyi yhteen kahden muun nurmijärveläisen kanssa. Vähän ennen helluntaita miesten onnistui ryömiä piikkilangan alta vapauteen.
  Kotiseudulleen kävellyt Meri tarvitsi nopeita jalkojaan toistamiseen. Jo helluntaina hänet vietiin 11 muun kanssa kärryillä paikallisten valkoisten esikuntaan, josta miehet kuljetettiin läheiselle hiekkakuopalle. Vankien käskettiin riisua vaatteet sekä antaa rahat, kellot ja saappaat pois.
   "Kun konekivääristä kuului ensimmäinen ääni, Halme lähti juoksemaan ylös kuopasta. Päällikkö huusi: Yksi perkele meni jo! Samalla hetkellä myös Meri sai köyden irti ja kiipesi kuopasta ylös. Hän kuuli huudon: Toinen perkele meni jo!" kertoo Tauno Tukkinen Meren haastattelusta.

Lähde: Tauno Tukkinen (1999): Teloittajien edessä. TT, Karjalohja.
Kuva: Karl Meri Tukkisen kirjassa.

 

Sairastupa Vuorikadun koululla

Jämsäläinen Emil Idanpoika Aalto vangittiin Vesalassa 1.5.1918. Hän oli saanut osuman käteensä Syrjäntaan taistelussa, jossa hän oli toiminut punakaartin tykkimiehenä. Muistelmissaan hän kertoo, kuinka joutui Vuorikadun koulun juhlasaliin muiden haavoittuneiden punaisten kanssa.
   Aallon kertoman mukaan Vuorikadun koululla oli lääkäri (Väinö Salmen mukaan Jämsän piirilääkäri Otto Ferdinand Bergström) ja useampia sairaanhoitajia. Aalto muistelee, että hoidettavana oli ainakin ohimoon, takalistoon ja sukupuolielimeen ammuttuja miehiä. Ajoittain potilaita vietiin leikkaukseen, mutta ne vähenivät, kun vangit totesivat, ettei kukaan "leikatuista" palannut.
   "Mutta nyt kerron, miten minun käteni meinattiin panna poikki. Se parani umpeen liian pian ja sitten sitä rupesi särkemään hirveästi ja se ajettui olkapäätä myöten ja kuumetta tuli siinä lähelle 39 astetta. Ylihoitajatar sanoi, että se täytyy panna poikki, muuten sinä kuolet, siihen oli tullut joku myrkytys. Nyt oli minulla kylmä housuissa, mutta sen päätöksen tein, että sovinnolla minua ei nukuteta. Sanoinkin ylihoitajalle, että poikki sitä ei panna, mutta repiä sitä saatte, jos siitä on apua", kuvailee Aalto.
   Liikkumaan kykenevät vangit kerjäsivät ohikulkijoilta ruokaa koulun pihamaan yläkulmassa, lähellä Vuorikatua. Kerjääminen oli kuitenkin hoidettava niin, ettei vartija huomannut. Aalto kertoo saaneensa sekä jauhoja että tupakkaa lahtelaisilta. Saadut elintarvikkeet keitettiin puuroksi ystävällisen vahtimestarin avulla. Vahtimestari myös päästi Aallon siskon tervehtimään veljeään punavankisairaalaan.
   "Olin vahtimestarin avulla saanut kirjeen lähetetyksi Helsinkiin ja pian sisko ilmeistyikin aidan taakse. Vahtimestari järjesti meille kohtauksen omalle puolelleen, jossa saimme rauhassa jutella. Kerroin hänelle, että pian joudun tuomiolle ja sitten ehkä kotipuoleen. Hänkin oli hyvin toivorikas, että jos hyvinkin niin kävisi."
   Rahaa vangit saivat myymällä omia ja "leikkaukseen vietyjen" omaisuutta lahtelaisille. Rahat puolestaan annettiin maksuksi toisille paikkakuntalaisille, jotka kävivät kauppaamassa leipää ja tupakkaa vangeille. Joskus ohikulkevat saksalaiset saattoivat pahoinpidellä vankeja, mutta hyväsydämisenkin saksalaisen Aalto kertoo tavanneensa. "Tulee taas kolme saksalaista Vuorikatua ylöspäin ja kun pääsevät kohdalleni, niin yksi kahmaisee tupakkalaatikostaan monta tupakkia ja heittää ne yli aidan minun lähelleni."
   Saksalaiset myös vaihtoivat mitätöityä "polsevikkirahaa" markkoihin. Aalto kertoo, että rahaa vaihtanut sotilas oli vakuuttanut, että mitätöity raha kelpaa varmasti Saksassa Suomen rahana.
   Ruokavalio sairastuvalla oli niukka kuten Hennalassakin. Vangeille tarjottiin juuressoppaa, pala suolaista kalaa ja sormenpaksuinen leipäviipale. Vettä oli kuitenkin riittävästi.
   "Ja vettä, vettä, se oli ainakin hyvää Launeen lähteen vettä, ja sitä sai juoda niin paljon, että nilkat turposi ja sitten ei ollutkaan pelastaja kaukana, se joka sai vesipöhön, kuoli pian pois kärsimyksistä."

Lähde: Tiina Aalto (toim.)2005: Emil Aallon kapina. Punaisen tykkimiehen muistelmat 1918-1919.
Kuva: Jämsäläisiä tykkimiehiä Tampereella keväällä 1918 ( Emil Aalto vasemmalla ja ylhäällä keskellä sukulaiseni, valokuvaaja Enok Ahlstén, joka kuoli taistelussa pään läpi ammuttuun luotiin)

 

                              Presidentin poika pyövelinä

Pohjois-Hämeen pataljoonan päällikkö ja Hennalan vankileirin ensimmäinen johtaja Hans Kalm teloitti itse monia vankeja. Valkoinen sotilas Arvi Murto on esimerkiksi kertonut, että Kalm oli ilmoittanut Punakaartin johtajiin kuuluneelle Ali Aaltoselle, että kunnianosoituksena Aaltosen sotilaallista saavutuksista ampuu Aaltosen henkilökohtaisesti. Murron mukaan Aaltonen oli vastannut Kalmille, ettei tämän ampuma kuula ole sen kummempi kuin muidenkaan.
   Päällikkö ei kuitenkaan ehtinyt itse kaikkiin teloituksiin, vaan valitsi pataljoonastaan teloitusryhmän tehtävää hoitamaan. Jääkäriluutnantti Anton Eonsuu kertoi muistelmissaan, että " teurastusjoukkueen päällikkönä toimi aluksi Svinhufvud, ja kun tämä oli saanut hommasta tarpeekseen, eräs Lindgren-niminen poika". Svinhufvudin etunimi oli Eino ja isä oli Pehr Evind Svinhufvud, joka toimi sodan aikana valtionhoitajana ja myöhemmin Suomen presidenttinä.
  Myös Kalle Vierto Pohjois-Hämeen 1. pataljoonasta oli toiminut leirin teloitusjoukkueen päällikkönä. Hän on kuitenkin kertonut muistelmissaan, ettei halua kertoa tästä vaiheesta elämässään "sen vastenmielisen luonteen vuoksi".
   Kalmin vietyä pataljoonansa Hämeenlinnan leiriä vartioimaan Hennalan leirille tuli siviilivartijoita, joiden inhimillisyyttä ei suuremmin kiitelty. Eräs vartijoista oli Lasse Rantanen. Tämä sysmäläismies tunnettiin nimellä Hennalan kauhu. Vartija oli murhannut monia vankeja ja oli kertonut tunnuslauseensa olevan: "Ammutaan niitä perkeleitä talvella, etteivät niin haise." Myös Lasse Rantasen veli, Jaakko Rantanen toimi vartijana. Yhdessä veljekset tunnettiin Kauhu-Rantasina.
   Suomen luokkasota teoksen mukaan teloittajina toimivat myös Emil Hakala, Åkerman, Mynttinen, Karikoski, Lappalainen, Nikkinen, Kalle Lehtinen, Korhonen, Manninen ja Lonka. Viimeksi mainittu oli kotoisin Vääksystä ja oli kertonut teloittaneensa 160 vankia. Tuolloin 48-vuotias Lonka tunnettiin nimellä "Kalmiston äijä".
   Karmivin maine on kuitenkin humppilaisella Oskari Kauppilalla, joka oli työskennellyt vartijana sekä Tampereen että Hennalan leireillä. Humppilalaiset olivat muistelleet Kauppilan  kerskailleen, että oli ampunut Lahden Hennalassa 800 naista.
   Kukaan teloittajista ei joutunut oikeuteen teoistaan, koska tuolloin valtionhoitajana toiminut P. E. Svinhufvud antoi valkoisten tekemät surmat anteeksi 7. joulukuuta 1918.
  

Lähteet:
 Tuulikki Pekkalainen (2011): Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset. Tammi, Scandbook ab, Ruotsi.
 Aapo Roselius (2007): Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa. Tammi, Skandbook, Ruotsi.

 

                                        Ruotsi on valttia

Monissa sisällissodasta kertovissa teoksissa mainitaan, että valkoiset eivät uskoneet ruotsinkielisten  osallistuneen sotaan punaisten puolella. Tämä pelasti monia ruotsia puhuneita punakaartilaisia. Näin kävi myös Sjundeån Gammalbyssä syntyneen 21- vuotiaan Anna Alina Forsströmin kohdalla:

   Anna Forsström vangittiin 1.5. 1918 Hollolassa. Kuulusteluissa paljastui, että hän oli toiminut punakaartissa keittäjänä. Hänen kuitenkin todettiin olevan "fredlig och arbetsam, icke agitator" (rauhallinen ja työteliäs, ei agitaattori). Kuulustelijoina toimineet B. Hovila ja Eero Kiianlinna päätyivät tulokseen, että "är icke någon farlig person har endast varit med för att ha arbete" ( ei ole vaarallinen, on ollut mukana vain työtä saadakseen).
   Anna Forsström siirrettiin Hämeenlinnan vankileirille, jossa hän joutui olemaan vankeudessa vain kaksi kuukautta ennen vapauttamistaan.

   Samana päivänä Anna Forsströmin kanssa vangittiin Okeroisissa myös nauvolainen Anna Aleksandra Edwardintytär Bröcker. Anna Bröckerin kuulustelupöytäkirjan etusivulle oli kirjoitettu "puhuu ruotsia". Kuulusteluissa Annan todettiin liittyneen vapaaehtoisesti punakaartin punaiseen ristiin. Hänet vapautettiin syytteistä, koska hän oli toiminut ainoastaan neljä päivää punaisten sairaanhoitajattarena eikä ollut syyllistynyt mihinkään rangaistavaan tekoon.

   Toisin kävi 18-vuotiaalle Aina Aliina Virtaselle, joka Tauno Tukkisen mukaan ammuttiin Lahdessa toukokuussa, koska hän oli Mäntsälän naiskompanian sairaanhoitaja. Myös 25-vuotias hämeenlinnalainen Hilja Matilda Rantanen vangittiin 1.5. Vesalassa ja luultavasti ammuttiin, koska oli toiminut sanitäärinä. Samoin kävi Okeroisissa 1.5.1918 vangitulle 16-vuotiaalle Sanna Amanda Ruususelle, joka oli naispataljoonan punaisen ristin jäsen.

   Historia siis todistaa,että ruotsin kieli on tärkeä - myös Lahdessa.

Lähde: Tuulikki Pekkalainen (2011): Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat. Tammi, Scandbook Ab, Ruotsi

 

 

Lahden kevään lainasana: Besorgaus

Monien punavankien muistelmissa esiintyy saksalaisilta opittu lainasana - besorgaus. Sanalla tarkoitettiin vangin tutkimista ihoa myöten. Ruumiintarkastuksissa katosivat myös vangin kellot, sormukset, rahat, kengät ja muut arvokkaat asusteet.
   Punakaartilainen Paavo Forsell kuvaa tapahtumaa elämäkerrassaan:
"Alkoi kuulua juttua rauhasta saksalaisten kanssa. Levisi huhu, että kun aseet luovutetaan ja meitä vähän kuulustellaan, niin kotiin päästään joka sorkka. Niin tuli vapunpäivän aamu vuonna 1918. Lahden kaupungin edustalla alkoi antautuminen. Punakaartin miehiä marssitettiin tuhansittain Hennalan kasarmeihin kuolemaan. Ei kotiin, niin kuin oli luvattu, vaan kidutuskammioihin, mistä on paljon kerrottavaa.
   Mutta meitä oli pieni joukko, jotka emme halunneet antautua, vaan yritimme murtautua metsien kautta saksalaisten linjojen lävitse päästäksemme edelleen rajan yli Venäjälle. Halusimme päästä pakoon kaikessa hiljaisuudessa, mutta siinä ei kovin monikaan onnistunut. Metsät olivat tuntemattomia ja me olimme lopen uupuneita pitkästä matkasta ja kovista taisteluista, joita oli käyty Porista saakka tänne Lahden edustalle.
   Harhailimme metsässä tuntikausia, kunnes minä satuin erään riihen luo kylän laitaan, ja siinä kaksi saksalaista sotilasta yllätti minut. Hyppäsin nopeasti hevosen selästä ja läimäytin hevosta selkään ja annoin sen mennä. Ehdin lyödä kiväärin mäsäksi riihen nurkkaan, ennen kuin piti nostaa kädet ylös.
   Pian olivat saksalaiset kimpussani ja sen tien meni kello taskustani ja lompakko takin povitaskusta. Niin olin valmiiksi puhdistettu vankilaan vietäväksi. Muistan, miten ne minulle toistivat: Vek, vek. Minut ajettiin tielle. Siellä oli paljon toisiakin, joille oli käynyt samoin kuin minunkin, vangittu vapunpäivänä ja samoin puhtaaksi ryövätty. Kellä oli hyvät saappaat, ne riisuttiin jalasta ja saivat muuttaa omistajaa. Me olimme jo avuttomia panemaan vastaan."

   Punaiset  ja valkoiset -kirjassa Henkipatto-nimellä kirjoittava (ilmeisesti Kössi Kaatra) kuvaa ajan lainasanaa reippaammin:
" Maan vallassaolijat liikkuivat ujostelematta maantieritareina, kähveltäjinä, väärentäjinä. Aatelismies kilvan nousukkaan kanssa, virkamies maallikon, valkoinen suomalainen saksalaisen kanssa - kaikki puhdistivat, peijasivat, besorgasivat. Rosvottiin valtiolta ja rosvottiin yksityisiltä, rosvottiin jopa hirsipuut puhtaaksi; murhattujen työläisten jälkeenjäämistöt, nekin kulkivat varkaalta toiselle. Eipä edes maisterismiehet kammonneet kähveltää nälkään kuolleiden työläisten täisiä ryysyjä. Ja manttaalipapat istuivat aittojensa kynnyksillä ja hykertelivät kämmeniään: kaikesta sai satakertaisen, monisatakertaisen hinnan."

Lähteet :
Henkipatto (Kössi Kaatra?)(1919): Punaiset ja valkoiset. Kuvaus Suomen luokkasodasta, Vapauden kirjapaino , Sudbury.
Seppo Vainio (2008): Saksalaiset Suomen sisällissodassa 1918, oma kustanne, Tikkurilan Kopiopalvelu.

                                Rivissä "sairaalaan"

Monissa sisällissodasta kertovissa teoksissa on korostettu, että Hennalan vankileirillä teloitettiin vain punakaartin johtotehtävissä toimineita tai aseelliseen toimintaan osallistuneita punakaartilaisia. Porilaisen Paavo Anselm Forssellin muistelmat antavat aivan erilaisen käsityksen murhattavien valikoinnista:
   " Ollaan Hennalan kasarmeilla. Taistelut ovat jo takana ja saksalaiset ovat luovuttaneet meidät Suomen valkoisille. Meidät on sullottu niin tiiviisti kuin silakat suolaan, ei ole jalan sijaa minne astua. Sitten  joku pojista huomaa, että voidaan päästä vinttikerrokseen, missä ei vielä ole ketään.Ei sinne kyllä ollut lupaa mennä. Mutta kun vartija oli vain ulko-ovella niin lähdettiin. Olihan siellä väljempää ja edes ilmaa enemmän, eikä lika ja hiki haissut niin kuin alhaalla. Siellä oli  ruumiitakin kymmenkunta taistelun ajalta, mutta ei niistä kukaan välittänyt. Ahdasta kun oli niin rinnakkain jouduttiin makaamaan ruumiitten kanssa.
   Eräänä aamuna kutsuttiin esiin ne, joissa oli tarttuvia tauteja. Kaikki joilla oli sukupuolitauteja,  syyhelmää tai muita tarttuvia tauteja, tulkoot heti riviin niin pääsevät sairaalaan ja sieltä kotiin. Niin sanottiin. Moni lähti, vaikka ei tautia ollutkaan ja pääsi iankaikkiseen kotiin. Kaikki jotka tähän ansaan tarttuivat komennettiin riviin eikä heitä pitkälle kasarmialueelta vietykään, kun pantiin konekivääritulella matalaksi."

Lähde: Raija Westergård (2003): Punaiset naiset ja muita tarinoita vallankumouksen Suomesta ( ei painopaikkaa).